Siitä on jo reilusti yli vuosi aikaa. Siitä kun ryhdyin odottamaan sitä oikeasti. Tosissani. Kauniina elokuisena aamuna kultani kömpi viereeni sänkyyn, silitti hellästi hiuksiani, veti minut tiukasti syliinsä ja kuiskasi korvaani ’Hankitaan mekin lapsi, perustetaan perhe’. Tunsin onnen aallon läikähtävän sisälläni. En ollut uskoa korviani, mutta tunsin suuni vetäytyvän hymyyn, tätä olin odottanut ja toivonut. Vihdoin hänkin oli valmis siihen . Siihen, mitä olin hartaasti toivonut ja odottanut jo pitkän aikaa. Olin potenut vauvakuumetta jo jonkin aikaa. Olin puhunut toiveistani jo pitkään miehelleni. Meillä oli oma koti, vakituiset työt, hyvä parisuhde ja elämä muutenkin raiteillaan. Kaikki tuntui valmiilta, valmiilta siihen että meistä voisi tulla perhe. Viimein mieskin oli siis sitä mieltä, tunsin oloni lottovoittajaksi.
Ensimmäinen kerta seksiä, ilman minkäänlaista ehkäisyä jännitti. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, tuon tutun ja turvallisen rakkaani kanssa rakastelu jännitti. Perhoset lentelivät vatsassa ja kaikki tuntui hyvältä ja oikealta.
Kun kuukautiseni sitten alkoivatkin, olin tietysti pettynyt. Olin kuitenkin täynnä toivoa ja odotusta, tiesin että aikaa voi kulua useita kuukausia, ennen kuin tärppää. Mutta tottakai toivoin ja uskoinkin että meillä aikaa ei menisi paljon, että tulisin raskaaksi pian. Kuukausia kului, eikä lapsi ilmoittanut tulostaan. Surffailin netissä aikani kuluksi, bongasin raskautumis-vinkkejä keskustelupalstoilta ja luin aiheesta virallisiakin juttuja. Ryhdyin syömään foolihappoa ja kalkkia, aloin juoda greippimehua ja yritin elää muutenkin terveellisemmin. Söin monipuolisesti, vähensin alkoholinkulutustani ja kielsin, jonkin tutkimuksen tuloksia uskoen, jopa mieheltäni Cola-juomien juomisen.
Keväällä nuorempi sisareni ilmoitti olevansa raskaana. Olin vilpittömästi iloinen hänen ja miehensä puolesta, mutta en voinut olla tuntematta myös kateuden terävän miekan sivallusta mielessäni. Miksei me? Tuli kesä ja sisareni vatsa pyöristyi, katselin odottavan perheen onnea haikeana. Tuon onnen minäkin tahdon kokea. Parisuhteessani kiehui välillä. Ulapalla ei ollut enää tyyntä ja aurinkoista, väliin mahtui mahtavia myrskyjä ja laiva keikkui oikein tosissaan. Loppukesästä sain todenteolla pidätellä itseäni etten purskahda itkuun ja juokse pois halatessani sisartani ja hänen isoa vatsaansa.
Tunsin pettymyksen, epätoivon ja tuskan määrän vain kasvavan joka kerta kun kuukautiseni alkoivat, aina vain yhä uudelleen ja uudelleen. Tein raskaustestin heti kun kuukautiseni olivat vähänkään myöhässä. Jokainen testeistä on tähän mennessä antanut negatiivisen tuloksen. Aina kuukautisten aikaan purskahdin itkuun melkein jokaisesta asiasta, joka ei mennyt niin kuin halusin, enkä kestänyt yhtään poikkipuolista sanaa mieheltäni. ’Vielä ei ollut sen aika, eihän miellä ole mikään kiire. Jatketaan yritystä’ sanoi mies ja minä olisin halunnut lyödä häntä.
Jos meissä onkin jotain vikaa. Jos emme voikaan saada lapsia, sinä tai minä. Syksyn tullen puhuin miehelle peloistani ja ehdotin tutkimuksiin menoa. Keskustelimme pitkään asiasta ja päätimme ettei kuitenkaan aivan vielä. Emme halunneet vielä alistaa itseämme mahdollisesti raskaillekin hoidoille, halusimme yrittää vielä ihan normaalisti. Toivoimme että onnistuisimme. Samalla pelkäsin kuitenkin että olin viallinen. Kuukautiskiertoni oli aina ollut hieman epäsäännöllinen, mutta tuudittauduin siihen, että jokaisella gynekologireissulla lääkäri oli vakuutellut sen kuitenkin olevan ihan normaalia.
Vauvat ja raskaudet ympärilläni tuntuivat lisääntyvän. Ystävä, työkaveri, pikkuvelikin ilmoitti saavansa perheenlisäystä, vaikka vastahan hän oli avovaimonsa tavannut! Tämä ei helpottanut oloani ollenkaan. Yritin iloita toisten puolesta, mutta samaan aikaan kärsin. Eräs ystäväni kertoi tehneensä juuri abortin. Hän oli tullut raskaaksi oltuaan kerran suojaamattomassa yhdynnässä. Kerran. Tunsin riittämättömyyden tunnetta, epätoivoa, tuskaa. Maailman luonnollisin asia, lapsen saaminen, ei tuntunut olevan minua varten. Itkin usein itseni uneen, miksei minusta ollut tähän? Miksen minä saanut kokea äidiksi tulemisen onnea, antaa hellyyttä ja jakaa rakkautta?
Uusi vuosi alkoi ja päätin, että nyt. Varasin ajan gynekologille tutkimusten aloittamista varten. Mies ei olisi tätä vieläkään halunnut, mutta yritti parhaansa mukaan ymmärtää ja tukea minua. Luulin että lääkärille tällaisten vaivojen valittelu olisi vaikeaa, että purskahtelisin itkuun sielläkin vähän väliä. Mutta miesgynekologi oli erittäin ymmärtäväinen ja ammattitaitoisen oloinen.
Ensimmäisen gynekologikäynnin perusteella kaikki oli ok, paitsi se epäsäännöllinen kierto. Siihen lääkäri kiinnitti huomiota ja ultraäänitutkimuksella vahvisti, että munasolunn kypsymisessä on ongelmia. Sain lähetteen verikokeisiin ja hormonilääkereseptin, jonka pitäisi kypsytellä munasolujani ja auttaa niitä irtoamaan ajallaan. Ensimmäisen viiden päivän kuurin olen nyt syönyt ja olen taas toiveikas. Taustalla on kuitenkin pelko, että joudn taas pettymään, mutta olen silti toiveikas. Ovulaatiota odotellen.
